Valmentajana urheiluakatemiassa: Urheiluakatemiavalmentajien urapolut, osaamisen kertyminen ja osaamistarpeet

Valmentajien osaamisen kehittäminen on keskeinen osa valmennuksen laadun ja vaikuttavuuden edistämistä. Valmentajan rooli on monipuolistunut ja vaatimustaso kasvanut. Tämä kehitys on edellyttänyt jatkuvaa oppimista ja ammatillista kehittymistä. Urheiluakatemiat ja valmennuskeskukset toimivat tärkeinä ympäristöinä, joissa valmentajien osaamista tuetaan ja kehitetään systemaattisesti. Näiden toimintaympäristöissä toimii tuhansia urheilijoita, ja urheiluakatemioissa valmentajat työskentelevät laajasti eri-ikäisten ja eri tasoisten urheilijoiden parissa. JOUVA-hanke toteutti aineiston keräyksen osana urheiluakatemia-/valmennuskeskuskierrosta. Se piti sisällään kaksi eri osiota: 1) työpajan urheiluakatemiavalmentajille ja 2) haastattelut henkilöille, joiden työnkuvaan kuuluu valmentajien osaamisen kehittäminen. Tämä raportti käsittelee urheiluakatemiavalmentajille suunnattua työpajaa ja työpajasta saatuja tuloksia (n = 72). Työpajan ensisijaisena tarkoituksena oli selvittää urheiluakatemiavalmentajien urapolkuja. Tavoitteena oli ymmärtää, miten formaali koulutus, työura ja muu osaamisen kehittäminen vuorottelevat urapolun aikana. Lisäksi pyrittiin saamaan käsitys siitä, mitä valmentajat ovat oppineet sekä koulutuksissa että työssä. Työpajassa kartoitettiin myös valmentajien tämänhetkisiä osaamistarpeita. Urheiluakatemiavalmentajat olivat toimineet nykyisessä työtehtävässään noin 4,5 vuotta ja valmennusvuosia heillä oli takanaan keskimäärin 15,2 vuotta. Noin 70 %:lla urheiluakatemiavalmentajista oli jonkin alan korkeakoulututkinto eli EQF 6- tai 7-tasoinen koulutus. 86 %:lla oli opetus- tai liikunta-alan koulutus ja 90 %:lla oli vähintään yksi valmentajakoulutus, joista yleisimmät olivat 1.- ja 2.-tason koulutukset sekä valmentajan ammattitutkinto (VAT). 50 % urheiluakatemiavalmentajista oli suorittanut valmennuksen alemman tai ylemmän korkeakoulututkinnon. Valmentajien urapolkuja oli yhtä monta kuin valmentajiakin, sillä polut vaihtelivat käytyjen valmentajakoulutusten, työtehtävien, muun osaamisen kehittämisen sekä erityisesti työuran keston ja etenemisjärjestyksen suhteen. Urapoluista pystyttiin kuitenkin tunnistamaan 10 erilaista polkumallia. Näistä kolme erottui selkeästi, ja ne esiintyivät aineistossa keskenään tasaisesti, ilman yhtä selkeästi hallitsevaa pääpolkua. Valmentajien urapolut alkoivat joko valmennustehtävästä, valmentajakoulutuksesta tai näiden samanaikaisesta aloittamisesta. Mielenkiintoinen havainto oli, että 94 % urheiluakatemiavalmentajista ilmoitti omaavansa kilpaurheilutaustan, mutta vain hieman yli neljännes kirjasi tämän näkyvästi osaksi urapolkuaan. Työssä ja koulutuksissa koetaan opittavan sekä samoja asioita, mutta myös eri asioita. Urheiluakatemiavalmentajat raportoivat oppineensa koulutuksista liikuntatieteitä ja akateemisia työskentelytaitoja. Lisäksi koulutuksista he saivat muodollisen pätevyyden. Työssä koettiin opittavan enemmän vuorovaikutustaitoja, toiminnan johtamista ja organisointia, soveltamista, työssä oppimista ja työelämävalmiutta sekä asioiden teoriasta käytäntöön viemistä. Urheiluakatemiavalmentajien joukko on heterogeeninen. Vaikka tuloksista voidaan tunnistaa yleistettäviä piirteitä ja teemoja, valmentajien urapolut, työssä ja koulutuksissa koetut oppimiskokemukset sekä osaamistarpeet ovat hyvin yksilöllisiä ja monien tekijöiden muovaamia. Jotta valmentajien osaamisen kehittämistä voidaan tukea mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti, tarvitaan säännöllistä yksilöllistä osaamisen tunnistamista, ohjausta, reflektiota ja kehityskeskusteluja.