Kiven ja ihmisen yhteismuotoutuminen Anni Kytömäen romaanissa Kivitasku

Tarkastelen tutkielmassani Anni Kytömäen romaania Kivitasku (2017) ja siinä keskeisesti toimivaa kiviainesta. Teos seuraa yhden suvun polvia eri aikatasoissa 1850-luvulta nykypäivään, ja sen teemat kiemurtelevat muun muassa rakkauden, kuoleman, luonnon ja muutoksen ympärillä. Teemoja rakentava päämotiivi on kiviaines, johon tutkielmassani keskityn. Tutkin, millaisin keinoin kiviainesta kuvataan ja mikä luo sille toimijuutta. Tutkielmani teoreettinen kehys keskittyy materiaaliseen ekokritiikkiin, ja hyödynnän etenkin Serenella Iovinon ja Serpil Oppermannin teosta Material Ecocriticism (2014). Materiaalisen ekokritiikin ajatukset kumpuavat ekokritiikistä, uusmaterialismista sekä posthumanismista, jota eritoten hyödynnän pohtiessani kiven ja ihmisen välistä hierarkiaa. Tutkielmani mukaan Kytömäen kerronnan keinot tekevät kiviaineksesta aktiivisen toimijan. Toimijuus välittyy esimerkiksi personifikaation ja antropomorfismin kautta. Pohdin, mitä tällainen kuvaus tekee kiviainekselle suhteessa ihmiseen. Näen, ettei kyse ole ihmismielen peilaamisesta ei-inhimillisen kautta, vaan pikemmin ihmisen ylittävästä kerronnasta, jossa ei-inhimilliset toimijat ovat vertaisia ihmisille. Tasavertaisuus kytkeytyy ei-inhimillisen ja ihmisen väliseen hierarkiaan, jota tutkielmassani myös pohdin. Tarkastelen kohtia, joissa osassa korostetaan kiven ja osassa ihmisen valtaa. Hierarkia esitetään teoksessa siis vastavuoroisena: toisinaan ihminen hallitsee kiveä, toisinaan kivi ihmistä. Kyse on alun perin Karen Baradin esittämästä yhteismuotoutumisesta, jossa ei-inhimillinen ja ihminen ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa toistensa alistamisen sijaan. Teoksen kerronta rikkoo siten tyypillistä luonto–kulttuuri-erottelua, jossa ihminen on kaiken napa.